Ai mitä? Maailman lumilautailupäivä (World Snowboarding Day) on julistettu olevan sunnuntaina 21. päivä. Selvä juttu. Mennään siis lumilautailemaan. Tapahtuma näyttää eskaloituneen aikamoiseksi kansoja syleileväksi hurmokseksi. Myöskin kotoinen SHKY on lähtenyt ilmeisesti lumilautaliiton kanssa väkertämään ensimmäistä kertaa oheismeininkejä kotoisessa Suomessa. Jos ei muuta, niin hissiliput saa puoleen hintaan monista hiihtokeskuksista. Myös Rukalta.
Joten ei jupinoita. Mäkeen siitä.
Rupeaa olemaan aika. Töitä on taas tehty ja kattila vuotaa hiljalleen yli. On aika lähteä katsomaan vuoria. Viikon päästä kumitassut irtoavat Helsinki-Vantaalta ja osuvat tonttiin taas mustan Baijerin punaisessa pisteessä. Tosin ei taida Baijerikaan enää olla niin musta.
Kourallinen päiviä kotikylässä ja joulu Münchenissä kaikessa rauhassa perheen kesken. Joulun jälkeen pari päivää vielä jossain. Kolme päivää lokaaleissa?
Ansaittua tai ei, aion nauttia tästä reissusta kuin vakavasta mielisairaudesta kärsivä henkilöhahmo nauttii vedessä haudutetuista kaurahiutaleista.
Stadissa ei viime talvena nähty lunta juuri nimeksikään. Välillä sitä oikein ihmetteli, että miksi ihmeessä pitäisi näkyäkään, kun ei ytimessä pääse kuitenkaan laskemaan. Ja siitä kaikesta lumesta tulee kuitenkin tosi äkkiä loskaa ja märkää ja muuta.
On se vaan hienoa, että nyt piisaa Stadissa lunta. Valoa on hulluna enemmän. Se lienee ainoa oikea hyvä puoli. Fiilispuolelta löytyy kuitenkin rutosti lisää.
Meikä diggaa, että voi kävellä vaan liukastellen. Meikä diggaa, että joudun kiertämään lähiliikenneympyrään hullunkokoisen lumikasan ympäri. Diggaan todella siitä, että montaakaan metriä ei pääse kävelemään ilman, että jotkut käyvät pienimuotoista lumisotaa. Mua ei edes haittaa, että Marian sairaala ruhkautuu kaatuneista mummoista. Niin se vaan menee.
Autot pysäköitynä vinksin vonksin lumikasojen keskelle armottomat lumikasat katolla kuskien puskiessa lunta milläikinä pois vetävien renkaiden läheltä lienee yksi konkreettisimpiä stadilaisia talvikuvia. Ja kyllähän ohikulkija aina naapuria pysähtyy auttamaan.
Tämä kaikki siitä huolimatta, että kohta sitä ei enää ole. Mutta sitten tulee taas lisää.
Nonni. Vihdoinkin. Perjantaina 21.11.2008 Rukalla alkoi kausi 2008-2009.
Erittäin hienoa puuhaa on mäenlaskeminen lumilaudalla. Ja miksei muillakin välineillä. Sain taas ja jälleen sellaiset kiksit tuosta puuhasta, että ei paljon paremmasta väliä. Pakkaspäivä, hyväkuntoinen rinne, näkyvyyttä sen verran, että pärjää ja mukavaa seuraa.
Parin päivän jälkeen rupeaa lauta taas tuntumaan hyvältä, tutulta ja turvalliselta. Nälkä kasvaa mukavasti syödessä ja seuraavaa kertaa ei toivottavasti tarvitse liian pitkään odottaa. Kauden opetuskuviotkin sain alulle. Kirsille kiitos hyvästä oppimisesta.
Paluumatka taittui mukavasti arvon lumimyrskyssä, joka lamaannutti liikennettä maalla, merellä ja ilmassa. Matka-aikaa Rukalta Kamppiin kertyi noin kolme varttia tavallista enemmän. Oiva kulkupeli tuo valkoinen viilettäjä.
Taas messuilla. Taas töissä. Tällä kertaa Intersport Forumin leivissä myymässä lumilautoja, siteitä ja kenkiä. Mielenkiintoinen myyntikokemus täpötäydellä osastolla. Aikaisemminhan tuollaista "tässä sulle hyvä lauta"-tyyppistä myyntiä ei ole tullut tehtyä.
Tavoitteena oli myydä porukalla sata lautaa viikonlopun aikana. Yhdeksän kappaletta jäi tavoitteesta, joten aika monta myös meni. Aika monella on siis tiedossa parempi talvi kuin muuten ei.
KiiEspon eli BoardExpon toisena virallisena bilepäivänä eli perjantaina oli tarjolla kotimaisen dokumentaarilumilautaelokuvan Scrapbookin ensi-iltanäytös ja bileet Korjaamolla. Ensi-ilta oli tosin toinen, sillä ensimmäinen oli elokuvan syntysijoilla Rollossa.
Itselläni oli korkeat odotukset pätkää kohtaan ja ne myös täyttyivät suurilta osin. Olisin tosin kaivannut täydellistä irtiottoa parttiformaatista ja homman toteuttamista jossain todella yllättävässä muodossa - esimerkiksi kronologisesti. No, taustavoimat jylläävät ja jengi tarttee parttejaan. Dokumenttiosuus lämmittää yhtä paljon kuin lopputekstien kuvat hyvästä elämästä.
Jengiähän oli paikalla isoista nimistä pieniin paikallisuuksiin. Ilmeisesti myös krapula on suhteellisen lineaarisessa suhteessa nimen kokoon, kuten lauantaiaamun messunaamojen tarkastelu osoitti. Elävänä esiintyjänä elektropopkokoonpano TV OFF päräytti ainakin leipäläven auki. Genrenä erittäin pörröistä livekamaa.
Messuista ehkä enemmän huomenna. Ja leffasta arviot muiden seassa.
Tosin yhtään laskua ei ole vielä laskettu.
Viikonloppuna pidettiin Rukan kauden avajaiset, joiden kohokohdiksi jäivät maastopyörälenkki tunturin ympäri, avajaisilotulistus ja hyvää ruokaa hyvässä seurassa. Voishan tietysti huonomminkin olla.
Lumettomuus vei kyllä koko meiningin aika rauhalliseksi. Porukkaa oli vähemmän, tuttuja niukemmin ja aaltoileva alakulo velloi yhteisessä mielialassa.
Tuleehan sitä lunta vielä, tuleehan?
Aamun sarastaessa syksyisessä Helsingissä kantautuu korviin huhuja Rukalta. Ensimmäiset lumihiput ovat jääneet maahan. Töihin ja nenä kiinni webbikameraan. Totta se on. Tätä tässä nyt sitten tuijotetaan kauden avajaisia odotellessa.
Tuxissa on kuulemma tippunut 20 senttiä sopivasti viikkoa ennen avajaiskestejä. Kyllä se talvi sieltä pikku hiljaa on tulossa. Sopii minulle. Tulisiko seuraavasta ja ihan oikea talvi taas pitkästä aikaa vai olemmeko tuomittuja elämään harmaudessa?
Jeremy Jones kirjoittaa blogissaan erittäin mielenkiintoisia asioita alkukantaisesta poikittain pulkkailusta Turkin maalla. Sedät ovat vetäneet jo tovin ja edelleen maistuu. Muutama erittäin mielenkiintoinen yksityiskohta kyläläisistä löytyy: kiinnostusta nykyajan välineisiin ja hapatukseen ei ole, eikä kukaan ole ikinä laskenut suksilla.
Kaikkea sitä löytyy ties mistä. Kannattaa muistaa, kun käyttää sanoja "ei koskaan", "ei kukaan", "olin eka" tai jotain muuta vastaavaa.
Aikaisemmin oli puhetta, että ihan ensimmäisiä talven merkkejä - ensilumea ja SkiExpoa - ennen näkyvillä on muitakin talvea vahvasti ennustavia merkkejä. OnBoardin ostajan opas taitaa olla ainakin minulle yksi varmimpia. Kesän vasta taittuessa syyskuuksi OnBoard ehti julkaista ostajan oppaan lisäksi myös talven ensimmäisen varsinaisen numeronsa.
Huomattava yhtäläisyys näiltä lehdiltä löytyi, joka myös tekee niistä poikkeavan verrattuna kaikkiin lumilauta-aiheisiin kausijulkaisuihin viimeisen useamman vuoden ajalta: ensimmäisellä sisäaukeamalla ei ollut ison Been mainosta.
Onko tämä veto tietoinen valinta Carpenterin perheyritykseltä? Onko OnBoard ryhtynyt vastustamaan tarkoituksellisesti tätä markkinajohtajan itseoikeutettua mainospaikkaa? Onko käynyt niin, että Rome vaan ehti aikaisemmin ja maksoi enemmän?
Tarkemman tarkastelun tuloksena huomasin, että koko lehdessä ei ole yhtä ainutta Been mainosta. Ei isoa, ei pientä. Ei vaan ole. Seuraamme mieleltämme kiinnostuneina tulevia julkaisuja kuin myös ensimmäisten hiutaleiden tippumista. Ekat leffatkin odottavat jo katselemistaan.
Pojat after skissä ovat puhuneet, että Japanin pohjoissaarella on sitä jotain ja aika pirun paljon. Ilmeisesti parhaimmillaan tiputtaa sen 15 metriä talvessa. Helmikuussa lähdetään katsomaan, että onko tarinoiden huurre tuopista vai mäestä.
Tietystikin, jos meinaa sataa noin paljon lunta, niin sitähän pitää tulla yhtenään. Toisin sanoen Nisekon suunnassa ei ole tarpeen odotella aurinkoisia päiviä, eikä toisaalta tarvinne murehtia, että onko sitä tuoretta vai eikö.
Uusien nurkkien tsekkaaminen on aina mielenkiintoista. Kiitos Matkatoimiston Tädeille ja saumattomalle yhteistyölle.
Internetin kulmalla keikkuu kohtalaisen mielenkiintoinen palvelu lumesta ja sen sijainnista kiinnostuneille. Snoweye tarjoaa näkymän yli 4000 webikamerasta nätisti alueittain jaoteltuna. Suht helposti voi itse kukin muodostaa käsityksen eri kolkkien lumitilanteesta. Lisäksi eri tahojen webikameratarjoomaan pääse näppärästi käsiksi yhdestä kootusta paikasta.
Teknisesti tai internetin näkökulmasta on mielenkiintoista, että kyseinen palveluhan edustaa vahvasti nykyistä mashup-kulttuuria, jossa eri lähteistä poimitaan sisältöä omaan palveluun ja leivotaan siitä jotain uutta. Sinäänsä ei mitään erikoista, mutta veikkaisin, että tämä yritelmä on tehty jo hyvin paljon aikaisemmin. Hyvä, että on tehty.
Uskoisin, että syssymmällä tämä palvelu nousee vielä arvoon arvaamattomaan.
Kai se on Juhannuksen lähestyessä tunnustettava kausi 2007-2008 päättyneeksi. Kesälaskua Norjassa tai Alppien jäätiköilläkään ei ole tiedossa, joten näillä mennään. Pieni yhteenveto lienee paikallaan, jotta jälkipolvilla olisi jotain ihmeteltävää.
Talvihan oli sään puolesta Euroopassa toinen katastrofaalinen putkeen. Henkilökohtaisesti tätä turmiota ryyditti sitoutuminen Helsingin maaperään edellisten talvien vastaisesti. Tästä kaikesta huolimatta laskua tuli määrällisesti ja myös laadullisesti odotukset ylittävästi.
Jotain uutta tuli myös opittua. Ranska ei ole ihan täysin toivoton paikka mäenlaskun suhteen. Vapaammasta laskusta sai taas lisää kokemusta erityisesti reittien scouttauksen myötä niin vieraassa kuin tutussakin ympäristössä. Teknisesti kehitystä tapahtui merkittävästi opekurssin myötä/ansiosta/jälkeen sekä paippissa muutamien onnistuneiden sessarien ansioista. Voin rehellisesti sanoa laskevani kauden päätteeksi paremmin kuin koskaan.
Laskupäiviä kertyi talven aikana tasan 60. Keskimäärin tuli laskettua 3500 verttimetriä päivää kohti, mikä kielii merkittävästä määrästä kotimaisia laskupäiviä. Opetuspäivät varmaan aiheuttavat tuohon myös oman notkahduksensa. Useana päivänä on kuitenkin kutkuteltu 8 tonnin rajaa. Laskettuja mäkiä yhteensä 885.
Ensi talveksi toivotaan pientä korjausliikettä olosuhteisiin ja pyritään laskemaan vaan niin paljon kuin on mahdollista. Talvi alkakoon Rukan avajaisista tai jäätiköltä keskimmäisessä Euroopassa. Viimeistään kuitenkin OnBoardin ostajan oppaan ilmestyessä eteismatolle. Siihen asti.
Pitkän ja tuskaisen hankintakierroksen jälkeen hommasin kauden alkupuolella Ortovoxin Free Rider 24 -repun nimenomaan laskukäyttöön. Kokemukset ensimmäiseltä talvelta ovat erittäin positiivisia.
Laskureppua etsiessä tarkoituksena oli löytää pienehkö reppu (n. 25 litraa), johon vyöryvälineiden lisäksi mahtuisi kuitenkin kamera, eväät ja pikkutilpehööriä. Enemmän kuin suotavaa oli kiinnitysmekanismi lumilaudalle ja mielellään sellainen, jossa sitä lautaa oikeasti voisi vielä kantaakin. Lisäksi suositeltavana pidin mahdollisuutta kiinnittää reppuun noususukset mahdollisia hiihtovaelluskeikkoja varten. Vaatimusten yhdistelmä osoittautui yllättävän hankalaksi erityisesti DaKinelle ja Isolle Beelle.
Ortovox tarjosi kaksikin vaihtoehtoa: Free Rider 24 ja 26. Erona repuilla on selän pituus, josta sopivan valitseminen on oleellista integroidun selkäpanssarin vuoksi. Panssari oli minulle pelkkää plussaa, mutta tervetullut lisä. Valitsin siis stubumman.
Reppu täyttää kaikki ylläolevat vaatimukset ja on osoittautunut erittäin istuvaksi (ks. kuva), eikä estä laskemista sen enempää kuin mitä repulta voi odottaa. Erityisesti ajotuuleen reppu suhtautuu slikin ulkoasunsa mukaisesti. Eheä pinta auttaa myös lumien karistelussa hyvänä päivänä, sillä mitään lumitaskuja ei ulkopinnasta löydy.
Edellisen talven Ortovoxin mallisto oli vielä erittäin karkeaa muotoilultaan, mutta tämä kantolaite kestää jo katseitakin. Paksu lantiovyö hieman epäilytti, mutta se on osoittautunut toimivaksi. Reppua on siis kaikin puolin erittäin helppo suositella laskukäyttöön päiväkeikoille, joissa pääpaino on alamäellä ja hyvällä lumella. Oma arvioni on: @@@@.
EDIT: Reilun vuoden käytön jälkeisiä testituloksia.
Viime viikonloppuna yritin viihdyttää itseäni Sinivalkoisten Siipien kyydissä Rovaniemelle ja takaisin kauden viimeisellä Slammerilla. Onnistuin siinä vain osittain, vaikka kyseessä oli Valokuva Numero. Aivan niin. Ja varmaan juuri siksi.
Aikaansa ja genreänsä seuraavan aikakausijulkaisun on pakko tehdä luovaa muokkausta yleisesti käytössä olevaan kieleen ja erityisesti kielioppisäännöstöön. Tämä on perusteltavissa ylläolevan lisäksi myös lukijakunnan lukukokemuksen parantamisella, kun puhutaan "samaa kieltä".
Kielenhuollosta tekstissä ei kuitenkaan ole mielestäni perusteltua luistaa siksi, että lukijat eivät tiedä, mikä on oikein ja väärin, tai siksi, että ei nyt vaan jaksa. Varsinkin kun lukijakunnalleen esikuvallisen medialla olisi hyvä mahdollisuus vähän opastaa junnuja oikealle tielle. Eihän kaiken tarvitse olla pilkulleen (oho), mutta saman kappeleen lukeminen viiteen kertaan on perin turhauttavaa.
Kysymyshän on loppupeleissä tekstin luettavuudesta ja sen ymmärrettävyydestä eli viestin perille menosta. Viestiminen ja viestin ymmärtäminen lienee peruste koko aikakausijulkaisun tuottamiselle. Tämänhetkinen viestinnän taso vaatii merkittäviä sisälukuharjoitteita lukijalta, joka näin tuntee itsensä helposti aliarvioiduksi.
Onneksi sekaan mahtuu myös muutamia kirjoittajia, jotka tietävät, mihin pilkku tulee ja, että yhdyssana on yhdyssana. Kiitos Tuukka. Toivon, että kesäkauden aikana lehden toimitus miettii hiukan tekstintuottamiskuvioitaan. Osaajia näköjään löytyy, joten kiinnostuksestako se jää kiinni. Toivottavasti ei.
Suomessa on tilaa ainakin yhdelle laadukkaalle lumilauta-aiheiselle aikakausijulkaisulle. Helposti.
Relaa.comissa on astetta vilkkaampaa keskustelua herättänyt Pallakselta uutisoidut muutostyöt. Hotelli uusiksi ja Taivaskerolle hissi. Kyseessä on siis keskuksen kolmas hissi.
Porukka piirtelee uhkakuvia Tunturi-Lapin dokaantumisesta ja kansallispuistoalueen vessoittumisesta. Peloilla on varmasti vinhan perä, mutta olisikohan pienen todellisuustarkistuksen (kyllä, saan sanoa noin) paikka. 500 vuodepaikkaa ja kolme hissiä tuskin saa täysin posketonta buumia aikaiseksi tammikuiseen kansallispuistoon, jossa on sysipimeää ja helvetin kylmää, vaikka kuinka ilmasto jatkaisi lämpenemistä.
Mielipiteen muodostus on hyvästä, joten jään kuuntelemaan keskustelua.
Tahkolla järjestettiin viime viikonloppuna lumilautailun SM-kilpailut (tsekkaa tiedote). Kaikenlaisissa kissanristiäisissä on tullut pyörittyä, mutta justiinsakin tuollaiset arvokisat ovat jääneet väliin.
Siinähän sitä sitten pällisteltiin slopestyleä harmaassa Savon keväässä. Yht'äkkiä Autin poika Antti paukkaa hyppyristä perässään Piiroisen Peetu. "Eihän tuo touhu mitenkään voi mahtua kisaformaattiin", sanoi ajatus pääni sisällä. Totta. Pojilla ei ollut pelipaitaa päällä, eivätkä he tällä kertaa osallistuneet näihin kisoihin. Ei aina tarvi. Välillä voi vetää vaan ja viihdyttää kansaa.
Pyörittelin päässäni tilannetta ja mietin, että onko tuo nyt ylimielistä pullistelua vai kapinointia organisoitua tilaisuutta vastaan. Tahdon kuitenkin uskoa, että jätkät totesivat pelaavansa eri pelikentillä ja antoivat muiden paistatella kotimaan parrasvaloissa. Koska ei aina tarvi ite. Onhan se hyvä, että joku lietsoo kisaporukkaa isompiin juttuihin ja pitää kansan kädet lämpimänä. Tosin siinä jeesas myös Fernetin promo-teltta. Ehkä maailma ei sittenkään ole ihan niin suorituskeskeinen. Ehkä.
Joka tapauksessa komeita ilmoja ja mukavaa ajanvietettä. Onneksi olkoon voittajille ja muuten vaan hyvin vetäneille. Ja kiitos paipin lainasta kisojen jälkeen. Ja I Walk the Linelle illan keikasta.
OnBoard kysäisee uusimmassa numerossaan kasalta laskijoita, kuka heidän mielestään veti tämän talven taltioinneissa parhaan pätkän. Kourallinen ammattiliukujia taputtelee kavereitaan olalle ja ovat niin stoked jonkun vetämisestä. Näinhän se menee.
Mietin omaa preferenssiäni ja pikku hiljaa ymmärsin, miksi huutomerkkejä viljeltiin noissa lausunnoissa muita välimerkkejä enemmän. Wolle Nyvelt tiputtaa Standard Filmisin kauden tuotannossa Optimistic?:ssa sellaisen alun, että muistan haukkoneeni henkeä hetken aikaa. Tsekkaa itse ja ole jotain mieltä.
OnBoardin asiakaspalvelulle se isompi kiitos myöhästyneen numeron nopeasta jälkitoimituksessa. Saattaa olla, että noita on nyt sitten kaksi.
Mayrhofen kyläkabiini nostaa Penkenin hiihtoalueelle, jonka perällä siintää Wanglspitzin huippu. Huipulle nostaa Tux 150er -hissi, joka on myös yhdyshissi Rastkogelin ja Eggalmin hiihtoalueille. Wanglspitz tarjoaa nautinnolliset ja monipuoliset maastot off piste -laskuun.
Takakulho aloittelijoille
Hissin yläasemalta lähtee siirtymä Rastkogelin rinnealueelle. Tämän siirtymän varrelta voi poiketa mistä tahansa kohtaa oikealle niin kutsuttuun takakulhoon. Maasto on lepposasti kumpuilevaa ja sopii loistavasti aloittelevan takamaastolaskijan harjoittelutantereeksi, sillä jyrkempää laskettavaa ei matkalta löydy. Lasku päätyy Horbergtaliin, josta pääsee laakson toista laitaa siirtymää suoraan parkin yläpuolelle.
Etukulho edistyneemmille
Niille, joille takakulho saa aikaiseksi vauhdin hurmaa, tarjoaa Wanglspitz etukulhon. Matkaan lähdetään hissin yläasemalta suoraan oikealle harjanteen päällä, kunnes etuvasemmalle aukeaa isohko kuru. Tästä kohti pääsee laskemaan tasaisen jyrkkää laskua mukavan pätkän aina Horbergtalin pohjalle, josta poistuminen samaa reitti takakulhon kanssa. Lasku ei ole hankala, eikä jyrkkyys pöyristytä tottunutta laskijaa. Nautiskelijain reitti jälleen kerran.
Pääseinän kurut osaajille
Vakaan lumen aikaan Wanglspitzin kuruinen etuseinä, jota vasten hissi nousee, tarjoaa monipuolisia linjoja osaaville laskijoille. Kuruja löytyy kapeista vähän väljempiin, mutta isoa kenttää ei tällä seinällä löydy. Linja kannattaa tsekata hissistä tarkasti, ettei ylläty epämiellyttävästi. Nämä kurut ovat myös tunnetun herkkiä valumaan, joten varovaisuus on hyvä pitää Pyhän Kolmikon (tm) lisäksi matkassa.
Sivuseinä nautiskelijoille
Etuseinän oikealle puolelle alhaalta katsoen jää leveä siivu mukavaa maastoa laskettavaksi. Hissin yläasemalta suunta rinnettä pitkin, kunnes rinteen jyrkin osa muuttuu siirtymäksi. Tämän jälkeen linjoille pääsee mistä kohtaa tahansa vasemmalle. Mitä aikaisemmin lähtee, sitä jyrkempää siivua on tiedossa. Tarjolla on kurupätkiä, isompaa kenttää, pusikkoa, ryteikköä ja ojia. Lasku päätyy kabiinin linjalle, josta suunnistaminen hissille onnistuu lumisemmallakin kelillä. Ai niin. Tämä reitti toimii myös lumisateella kiitos rehuston.
Kaikenlaista herkkua on siis tarjolla ja vielä hyvinkin helposti lähestyttävissä. Yleensä ei ole mikään erikoisen kiiruskaan, koska ei sitä asialle omistautunutta jengiä noilla kulmilla niiin paljoa ole.
Selväähän se on, että tuttuihin maisemiin palaaminen herättää tutut tunteet erityisesti, jos fiilikset ovat olleet aikaisemmin hyviä. Zillertal korostaa tätä tunnetta laakson päässä olevalla tunnelilla, jonka läpi mestoille pamahtaa sekä laakson muodostavilla vuorenseinämillä, jotka kohoavat pienen kulkijan kummallekin puolelle.
Pääsiäisloma meni todella mukavasti tutuissa maisemissa tarjoten laadukasta laskua komeissa maisemissa ja erittäin hyvässä lumessa - ilman rinnekartan tulkitsemisen aiheuttamia vaikeuksia. Illat kuluivat hyvässä seurassa paikallisen ruuan täyttäessä joka ikisen pulkkailusta uupuneen solun. Agentti, Apropos ja muut kulmat tarjosivat edelleen hyvät puitteeet nesteytykseen, vaikka savuun ei oikein meinaa millään tottua.
Pöllin täti hoiti majoituksen ja yllätti merkittävällä rabatsulla mummolassa vietetystä yöstä. Kylän lepposimmasta afterista ja Hintertuxin lautaan jättämistä jäljistä huolehti Seeker. Miten ihmeessä sitä voisi tuntea olonsa kotoisammaksi tai tervetulleemmaksi?
Mites se taivaansininen hissiyhtiö asian ilmaiseekaan? So müssen Berge sein.
Jumalalliset paastoavat, vetävät mämmiä ja pohtivat elämän vakavuutta. Jumalattomat lähtevät Alpeille. Viiden päivän pikapyrähdyksen kohteena tuttu Zillertal ja Mayrhofen. Ihan vaan siksi, että ei tarvitse suunnistaa.
Lähtökohdat näyttävät olevan aika kunnossa. Talvi on ollut taas lämmin myös isossa elevaatiossa, mutta viime viikkoina on viileyden lisäksi myös satanut lunta mukavasti. Viereinen kuva kertoo oma tarinaansa viimevuotisesta jälkitalvesta samoihin aikoihin. Lumiraja on tippunut kutakuinkin tonniin. Pohjat ovat viimeisten tietojen mukaan kunnossa. Ainoa heikko arpa on tuuli, joka on pauhinut lumisateen aikana. Myöskään erilaiset lämpötilan vaihtelut eivät vakuuta meikäläistä lumipatjan jykevyydestä.
No, lääniähän riittää ja mestoja posoteltavaksi vähän kummemmissakin olosuhteissa. Onhan noita kulmia kateltu. Jälkeenpäin saatan jopa oikeasti aloitella kyseisen laakson mestojen kuvailun. Pitäiskö?
Uutiset kertoivat sellaisesta käsitteestä kuin terminen talvi. Kysymys on ilmeisesti jonkinlaisesta talven määritelmästä, jossa lämpötila pysyy pakkasen puolella vähintään viisi vuorokautta yhtäjaksoisesti. Eihän tuo nyt kovin pahalta vaatimukselta kuulosta.
Niin kauan kuin Suomessa on lämpötiloja tilastoitu ei ole tullut vastaan talvea, jota ei voitaisi kutsua termiseksi. Tänä talvena näin kuitenkin on Helsingin ja varmaankin ison osan Etelä-Suomea osalta. Tällaista tilannetta on kyllä ounasteltu, mutta kylmän faktan naamaan lyöminen tuntuu aina yhtä kovalta.
Jos kyseessä olisi jokin urheilulaji, aloitettaisin kauden päätteessä hullu motivointi ensi kautta varten ja vakuuteltaisiin puolin ja toisin, kuinka paljon paremmin silloin homma kulkeekaan. Eri asia on, löytyykö tähän kohtaan vastaavaa uskoa.
Pari talvea sitten liimasin PowerBookkini hiirijutskan viereen tarran, jossa yläreunassa lukee "Learn something new". Kaksivärisessä (vai onko niitä silloin vain yksi) kuvassa Joku Jätkä haikkaa paipin hyllyä pulkka poikittain selän takana. Toissailtana opin jotain uutta paipissa, joskin ylöspäin köröttelin Ruka Expressillä.
Oli huippua. Kolmistaan Mepan ja Malmiksen kanssa päästiin posottamaan runsaasti valaistua Rukan paippia ilman minkäänlaista jonottelua tai nilkeille huutelua. Kaarien kunto oli hyvä, vaikka kourua ei oltukaan juuri ajettu. Ja jokainen oppi jotain. Tosin muut kaksi lähinnä oppivat uudestaan jotain.
Mediassa on keskusteltu tänä talvena erityisesti koko paippirakenteiden olemassaolon oikeutuksesta ja sen kannattavuudesta. Lunta ei ole liikoja ja ylläpitäminen on työlästä. Menemättä yksityiskohtiin voin todeta lähiaikojen kokemusten vahvistavan tuntemustani, että kyllä sellainen kannattaa kyhätä. Laskeminen on taas ihan erilaista ja uutta ja hienoa. Kokemus, jota ei voi korvata millään reilihäkkyrällä.
Seuraa linkkivinkki: jeremyjones.info.
Kaikkien hullujen linjojen rämäpäinen velipoika on kyhännyt itselleen WordPressin avustuksella verkkosivuston, jossa kertoo seikkailuistaan. Pikaisella tutustumisella kaverilla pysyy näppis jotenkin hallussa ja kuvamateriaalia ainakin riittää. Käykää tsekkaa.
Jeremy Jones on siis murtomaamiehiä. Vetää siis sukkana sitä semmosta murtsikkaa, joka on pistetty pahasti vinoon. Viimeisin palkinto tuli jostain La Graven kisasta, johon herra lähti kuulemma ihan vaan vetämään lepposia linjoja. Voitte jostain leffasta (YouTube-hakuun "jeremy jones") katsoa, mitä tämä herra pitää lepposana.
Kuiva on talvi 2008 myös siinä mielessä, että olen hankkinut kaikki hankinnat tuolta jokamiehen markkinoilta eli omalla rahalla vähittäismyymälästä. Vaihtelevalla menestyksellä olen onneksi onnistunut välttymään pahimmilta taloudellisilta takaiskuilta. Ennen kaikkea olen onnistunut hankkimaan laadukkaita ja tarkoitukseen sopivia roippeita.
ThirtyTwo TM-Two
Pitkään hankintalistalla olleet lautailukengät löytyivät vihdoin ja viimein Meribelin piskuisesta kylästä vielä piskuisemmasta puodista nimeltä Oxygen. Laskullisesti kengät ovat tukevat ja tuntuma lautaan on parhain, mitä minulla on ikinä ollut.
Jalassa kengät ovat kärjestä tilavat ja nilkasta tukevat sekä merkilleen tyypillisesti erittäin kevyet. Jos jalka on yhtään leveämpää tai muuten tilavampaa mallia ja muiden merkkien jalkineet kiristävät, suosittelen tutustumaan ThirtyTwon valikoimaan.
Oranssin matkanjärjestäjän sopimusvuokraamon setä hoiti plääkiin vielä sisäkengän muotoilun ja kyllä nyt istuu kuin sukka. Oikean kengän läppä tuppaa vähän kiertämään, mutta siihenkin on löytymässä ratkaisu.
Sweet Trooper
Sweetin mallisto on pitkään pistänyt silmään ja sieltä valikoin vihreän Trooperin - ihan siitä Terjen promodelin vierestä. Hiilikuituvahvikkeet ja sulava ulkomuoto miellyttävät silmää ja tekevät laskuista hieman turvallisempia.
Norjalainen turvapäähine on räheen värinsä lisäksi koon puolesta muokattavissa mukana tulevilla täytepaloilla. Ideana on räätälöidä itselleen sopivasti nafti kypärä. Palikoiden istutus onnistui ainakin omalta kohdaltani loistavasti.
Ride Havoc 159
Alien oli saanut alleen jo reilusti toistasataa laskupäivää, muutaman tiukan hitin Hintertuxista ja viimeisen niitin Pirunkurusta eli tuli vakavasti aika etsiä Mörölle seuraajaa.
Ruotsalainen lahja suomalaiselle urheiluvälinevähittäismyynnille oli tiputtanut sopivasti muutaman Riden lauden hinta tuntuvalla 60 % alennuksella, joten hyllystä tarvitsi vain lunastaa omansa. Havoc vastasi kutakuinkin tarpeitani, joten sopimus kaupasta saatiin aikaan vaivattomasti.
Laskukokemuksena uskon Havocin vastaavan kutakuinkin tähän asti miellyttävintä lautaani, Ride Serumia, joskin nykyisen pitäisi olla hieman löysempi. Tuntumassa tuo on varmasti havaittavissa vasta laskupäivien kertyessä. Pituutta on onneksi muutama sentti Serumia enemmän.
Paljon on puhuttu ja pitkään Rukan takamaastoista. Sanahelinässä on ollut erilaisia paikan nimiä, kuten Konttainen, Valtavaara, Hyppyrimäki ja erilaisia piru-alkuisia sanoja. Paikannimiä lienevät. Etäältä on nähty, mutta ikinä en ole paikan päälle sattunut oikeanlaisissa lumiolosuhteissa. Syksy ja loppukevät kun ovat vähän heikkoja offiaikoja Pohjois-Pohjanmaalla.
No, pienin askelin. Lätkät irti takista ja radiomaston vierestä liikkeelle. Pirunkurussa on nyt sit käyty ja Rukan BC korkattu. Mörkö otti sievoisen hitin, mutta telakallehan se oli muutenkin menossa. Kaikella on hintansa. Miellyttävistä käännöksistä tulee todella hyvä mieli. Ensi kerralla uudestaan.
Helsingissä ei ole vieläkään lunta. Pysyvästi siis. Maassa. Yritys on kovaa ja taivas yllättää silloin tällöin mukavasti tyrkkäämällä pienen erän pehmeää massaa maan kansan ihasteltavaksi vain sulattaakseen sen viimeistään seuraavaan aamuun mennessä. Haluaisin herätä valkoiseen Helsinkiin edes kerran tänä talvena. Olisiko tätä fiilistä mahdollista kompensoida tukemalla voimallisesti ruuhkamaksuja?
Hieman viihdettä toi illan elokuva Thanks Brain!, josta enemmän kauden leffojen yhteydessä. Kerrankin jibautusta ihan vaan sen itsensä vuoksi, eikä täytepätkänä muun vetämisen seassa. Tuolla tavalla lumilaudalla skeittaamisestakin saa ihan oikeasti viihdettä. Ja. Ei vaan niitä iänikuisia yksittäisiä hittejä mitä kummallisempiin juttuihin, vaan todella innovatiivistä obstaakkeleiden ja temppujen yhdistelemistä. Ihan kuin street-skeittaus ennen vanhaan. Ei tarvitse siitäkään enää kitistä.
Sunnuntaina pikavisiitti Messilään. Hollolassa oli talvi. Aivan kuin olis paennut synkästä syksystä hetkeksi talveen. Olo oli virkeä ja valoa oli muka ihan julmetusti enemmän. Illalla satoi lunta vähän sisäpihallekin, mutta aamulla sai herätä siihen samaan vanhaan harmaaseen. Ensi viikonlopun Ruka tuo varmasti vastaavanlaisen helpotuksen moninkertaisena.
Kolmen laakson pääty eli se salainen neljäs laakso kätkee muutaman tuolihissin ja kivan alueen siihen vapaampaan laskuun. Useimmille jää matkan varrelle Val Thorens, jota ympäröivästä kulhosta saanee myös muutaman oman käännöksen aikaiseksi. Tässä muutama reitti kyseisiltä kulmilta. Nautiskelijoille, jotka tuntevat välineensä - sekä lasku- että lumiturvallisuuskilkkeensä.
Orellen jäätikkökierros
Aloitetaan perältä. Kolmen laakson neljännestä laaksosta eli Orellesta löytyy tämän kuvauksen ensimmäinen reissu. Matkalla Val Thorensista Orelleen kannattaa tsekata Rosaelin rinteen ympäristö. Erittäin onnistuneita oikoreittejä tarjolla.
Lähtö Glacier du Bouchetin reitille tapahtuu Bouchetin tuolihissin yläasemalta, josta rinne lähtee oikealle (naama ylämäkeen). Reitti alkaa suoraan edestä aukeavasta kulhosta. Kulhon oikeaa reunaa voi vedättää sivulle ja sieltä löytyy kiireisempänäkin aikana tilaa tuoreille jäljille. Lasku itsessään on tasaisempaa kuin kulhon vasemmalla puolella. Vasemmalta pääsee alas myös pienempiä kurutyyppisiä linjoja.
Kaikki linjat vievät poistumisvedätykseen, joka pitää vauhtinsa ihan mukavasti, mutta pysähtyä ei kannata. Poistumistie vie suoraan rinteeseen, johon joutuu ehkä muutaman kymmentä metriä tarpomaan, jos ei ole latua valmiina. Kaiken kaikkiaan helppo reitti suunnistaa, mutta takaa ainakin muutamia peräkkäisiä pehmeitä käännöksiä. Korkeusmetrejä laskulle kertyy noin 970 metriä.
Caronilta Lac du Loulle
Kolmen laakson korkein huippu Cime de Caron (3200 m) tarjoaa lähtöpaikan mukavalle laskulle, joka päätyy Lac du Loulle. Pääteasemalla voi vaikka pistää piknikiksi suojaisan järven rannalla.
Reitti lähtee Rosaelin rinteestä, joka vie Orelleen. Ensimmäisen siirtymän jälkeen puikkastaan seuraavaan kulhoon oikealle. Tämän jälkeen suunnistaminen on todella helppoa: eteni kulhon kumpaa tahansa reunaa, päätyy aina viettämään kevyesti oikealle. Lopulta edessä on pidempi tasaisehko osuus, joka päättyy Lac du Loun rantaan.
Laskullisesti reitti jakautuu erilaisiin lyhyempiin siivuihin kulhossa, josta voi valita kulloinkin lumiolosuhteiden mukaan paremman puolen. Tarjolla on kapeampia, joskin lyhyitä, kurupätkiä ja jopa isompaa kenttää muutamaan reilun kokoiseen käännökseen. Korkeuseroa reitille tulee noin 1200 metriä.
Mukaan hyviä fiiliksiä, järkeä kippoon ja Pyhä Kolmikko™!
Les Menuires on edelleen marginaalilla rumin alppikylä, jossa olen ollut. Onneksi majapaikka oli kuitenkin naapurissa, koska muuten olisi uponnut keklu ranteeseen. Kylän ympäriltä löytyy onneksi kuitenkin ihan järkevää laskettavaa. Alla on kuvattu muutama reitti, joista luulisi saavan hyvät laskut irti, mikäli moisesta tykkää.
Masselta Lac du Loulle
Lac du Loulle voi laskea Caronin lisäksi myös vastakkaiselta puolelta Masselta. Reitti lähtee liikkeelle Massen kabiinin yläpäästä, josta eteen avautuu kulho, jota rinne lähtee kiertämään. Kulhosta päätyy kevyesti vasemmalle suuntaamalla vaivattomasti Lac du Loulle.
Linjavaihtoehtoja on taas monia ja niihin kannattaa tutustua laskemalla. Reitille tulee korkeuseroa 400 metriä vähämmän kuin Caronilta eli noin 800 metriä. Jos lasku järven suuntaan ei maistu, kannattaa Massella siirtyä esimerkiksi Lac Noirin hissillä ylös. Kaikki, mitä hissistä näkee, on mukavasti laskettavissa, kunhan laskee katseensa hieman horisonttia alemmas.
Les Menuiresin väliseinä Gros Tougne
Les Menuiresin ehkä muuten mielenkiinnottoman pääseinän vasemmassa päässä on välinyppylä nimeltä Gros Tougne (en tiedä, miksi kirjoitan kummatkin noista isolla). Kyseinen paikka tarjoaa mukavan välifiilistelyn esimerkiksi Masselle matkalla olevalle laskijalle.
Reitille pääsee laskemaan suoraan Grand Lacin rinteestä poiketen heti Boulevard de la Becan risteykseen jälkeen vasemmalle. Edessä oleva harjanne ohitetaan vasemmalta puolelta. Eteen avautuu mukava seinämä, jolla voi tehdä reilua käännöstä, ja sen viereen oikealle jää kuru, jossa kyllä mahtuu myös kääntämään ihan rauhassa. Korkeuseroa kertyy joitakin satoja metrejä.
Hauskaahan tuolla oli, kunhan vältti osumasta pahimpiin betonikapistuksiin.
Meribelin ja Mottaretin rinnealueiden alapätkät tulivat varsin tutuksi lumisina aamuina, jolloin kaikki mahdollinen paitsi alahissit olivat kiinni. Tuolloin esimerkiksi Cerf, Mauduit ja Chevreuil tarjoavat mukavia rantuja lasauteltaviksi. Toki laaksosta löytyy isompaakin laskettavaa.
Meribel Mottaretin seinät
Kuuluisin Meribelin laakson oman lumen kulmaus on varmasti Mont Vallon. Lähtö reitille on helppo: Mont Vallonin kabiinista ulos, pari metriä rinnettä pitkin ja vasemmalla olevasta kallion notkelmasta tai aukosta läpi. Eteen avautuu kaikenlaista kenttää, joka päätyy vaihtelevasti Lac de la Chambre -rinteeseen. Vallonille suuntaa aika moni, joten jälkiä on aika varmasti.
Mont Vallonia vastapäätä oikealla on Côte Brunen tuolihissi, jonka yläasemalta pääsee niin kutsutulle Suedois:n reitille. Homma on nimetty edellistalven epäonnisen naapurinpojan mukaan. Venturon-rinnettä liikkeelle ja heti risteyksen jälkeen seurataan vasemmalle jäävää harjannetta. Muutaman mukavan välipätkän jälkeen päästään varsinaiselle seinälle, jossa on tarjolla tasaisella leveydellä paljon samanlaista laskettavaa. Tasaisen jyrkkää ja maistuvaista. Paluu Venturonin rinteeseen.
Vallonin alapuolelle jää Murs Rouges -hissi, jonka alittavan rinteen laidoilta löytyy erittäin miellyttävää muumilaaksotyyppistä ratkaisua. Paikka on tuulen suojassa, joten lumi jää mukavan kuohkeaksi. Lähteä kannatta suoraan Punaisten seinien yläasemalta hissin suuntaan. Muutaman mukavan dropin kautta takaisin ala-asemalle. Tehty sessattavaksi.
Meribelin seinät
Meribelin kylän yläpuolelle kohoaa majesteetillisesti Sauliren huippu. Samainen huippu tarjoaa muutaman erittäin miellyttävän kurun laskijan iloksi. Helpoin lähestyä on tolpan ohi menevä kuru, joka lähtee Courchevelin puolelle tiputtavan mustaksi rinteeksi merkityn Grande Couloirin kyljestä Meribeliin päin. Tämä kaikki siis Courchevelin puolen ison Saulire-kabiinin yläaseman vieressä. Suunnistaa ei tarvi, sillä kaiken näkee ja kuru loppuu suoraan Biche-rinteeseen.
Mielenkiintoinen nurkka on Meribelin laakson ihan vasemmassa laidassa Lozen hissin maastossa. Hissilinja itsessään on (testatusti) jyrkkä ja heikkokuntoinen (isoja kiviä ja paaluja ja ties mitä), mutta esimerkiksi Lozen hissin ja Tetrasin rinteen välinen alue on aikas helmeä. Siniseltä Boulevard de la Lozelta voi sujuvasti tiputella mistä tahansa välistä alas päätyen aina joko Tetrasiin tai punaiseen Renardiin.
Courchevelin laaksossa on muutakin kuin minkkiturkkeja ja tiukkoja hiihtiksiä. Ei ehkä Kolmen laakson vapaalaskuparatiisi, mutta pehmeitä käännöksiä saa riviin helposti enemmän kuin kaksi.
Hedelmähuipulta järven rannalle
Courchevelin mahdollisesti mielenkiintoisin reitti jäi itseltä laskematta, mutta tarkasteltua sitä tuli senkin edestä. Homma lähtee Croix Noirs -hissin yläasemalta haikilla vasemmalle (naama ylämäkeen) kohti törröttävää kalliota ja sen takana nousevaa Aguille de Fruittia. Törrökallio kierretään ja siitä tiputellaan Meribelin suuntaan eli "taakse". Paluumatkalla on tiedossa ilmeisesti jonkinasteista köpöttelyä latupohjaa pitkin. Tämä pitää ratsata ensi kerralla.
Chanrossa-hissin ja -rinteen maastot tarjoavat jonkinlaista maastoa vapaailoitteluun Courchevelin puolella. Muumimaaosastoa löytyy Chapelets-hissi ja -rinneyhdistelmästä.
Päällimmäiset tuntemukset ensimmäisen Ranskassa vietetyn laskuviikon jälkeen ovat positiivisia. Ei-niin-lievistä ennakkoluuloista on pikku hiljaa päästy ylitse ja yksi Euroopan laajimmista yhtenäisistä laskualueista on päässyt vakuuttamaan laskun laadusta myös saksankielisen alueen ulkopuolella. Toki moni asia on toisin, mutta suurin osa ei kovinkaan paljon huonommin. Silti kaipaan Doppelmeyerin tuotteita ainaisten Poma-ratkaisujen sijaan.
Alla luonnehdintaa kustakin kolmesta laaksosta ja niiden keskeisistä kylistä. Varsinaiset laskumestat analysoidaan myöhemmin. Jokaisessa laaksossa on selvästi eri meininki niin kylässä kuin myös vuoren rinteillä. Jokaisella omansa, kuten sanotaan.Val Thorens, Orelle - ikipuuteria
Val Thorensin kylä on 2300 metrin korkeudessa ja sitä ympäröivät laskualueet yltävät reilusti yli kolmen tonnin. Näin ollen siellä on myös kylmempi ja lumi pysyy parempana pidempään, kunhan "jotkut muut" eivät laske sitä puhki.
Itse kylähän on jälkirakennettu turistirysä, mikä huokuu sekä arkkitehtuurista että kylän asemakaavasta: kaikki on tehty turisteja ajatellen. Kylää halkovan bulevardin, joka on tietysti rinne, laidoilta löytyy syöttölöitä ja juottoloita kuin aurinkoisilta rantabulevardeilta. Häkellyttävä kokonaisuus.
Orellen laakso Val Thorensin takana on mielenkiintoinen pikku nyanssi valtavien rinnekompleksien reunassa. Pari hissua tuolihissiä valloittavat kukkulan, jonka toista puolta voi laskea rinteitä pitkin ja toista puolta vain laskea. Terassi rinteiden pohjalla lepää mukavasti tuulen suojassa, mutta ei varjossa.
Orellen ja Val Thorensin linjoista enemmän tossa.
Les Menuires - kasa arkkitehtoonista oksennusta
Jep. Eipä muutu tästä alppikylä enää kamalammaksi. Rakennuksia, joiden rinnalla Itä-Pasila ja Merihaka näyttävät taiteellisilta luomuksilta. Joku on tehnyt virheen ja antanut luvan rakentaa moiset kauhistukset keskellä kauneinta alppimaisemaa. Halpamatkalaisten parasiitti. Tai jotain. Ei pysty hyväksyy.
Laskullisesti alue jakaantuu Massen alueeseen ja isoon seinään, joka aukeaa kylän yläpuolelle. Masse on mielenkiintoinen, varsinainen seinä lähinnä pakollinen paha siirryttäessä Massen, Val Thorensin ja Meribelin välillä, joskin löytyyhän noin laajasta alueesta aina jotain jännää. Mielenkiintoinen yksityiskohta ovat avoimet kabiinit eli roskapöntöt, jotka löytyvät juuri Massen juurelta.
Betonihirveyden ympäröimistä linjoista enemmän toisaalla.
Meribel - kolmen laakson sydän
Majapaikkaamme ympäröivä Meribelin laskualue tarjoaa monipuolisen valikoimaan rinteitä sekä sitä parempaa laskua. Kylä itsessään on hyvin brittipainotteinen, mutta silti ihan ok. Homma on rakennettu aika pitkälti rinteeseen, joten halutessaan liikkua kylässä voi varautua kävelyyn ylä- tai alamäkeen. Bussit tosin pelaavat hyvin ja myöhälle iltaan, joten kävellä pitää vain, jos ei muuta osaa.
Laskualue jakautuu nätisti symmetrisesti kylän kummallekin puolelle ja pääsy viereisiin laaksoihin onnistuu huippujen kautta sujuvasti. Paitsi, jos tulee. Tai sataa jotain. Sinäänsä ei mikään yllätys, mutta pääsy - ja ennen kaikkea paluu - viereisiin laaksoihin on hyvinkin sääriippuvaista. Zillertalbahn ei pelasta, jos yhdyshissi vedetään säppiin.
Meribelin linjoista enemmän täällä.
Courchevel - kukaan ei kysy hintaa
Ne, joilla on, ja ne, jotka luulevat, että heiltä löytyy, viettävät hiihtolomansa Courchevelissä. Meille muille kylä(t) vaikuttaa äärimmäisen epäsympaattiselta paikalta viettää aikaa. Luksustavaroita voi hankkia laidasta laitaan ja pukeutua häpeilemättä todella rumiin hiihtoasuihin, kunhan ne on jonkun tosi tärkeän hahmon suunnittelemia. Kaikkea sitä näkee...
Laskualueen Courchevel tarjoaa kuitenkin erinomaisia rinteitä lasauteltavaksi. Toistaiseksi on vielä huhujen asteella alueen tarjoamat mahdollisuudet omaan lumeen. Hissitähyilyn perusteella laskettavaa pitäisi riittää ihan mukavasti, kunhan uusi kattaus sattuu kohdalle. Myös Chapelets-tuolihissin maasto on kutkuttavan kumpuista tsekattavaksi.
Minkkiturkkien reunustamista linjoista enemmän tos.
Ennakkoasenne Ranskan alppeja kohtaan on melkoinen. Vuoret ovat kuulemma komeita ja lumi hyvää siinä missä muuallakin alpeilla, mutta miten sitä nyt tuollaiseen maahan pitää mennä maksamaan ylihintaisesta alkoholista, joka ei ole edes hyvää. Tai leivästä, joka meilläpäin kävisi hyvin pullastakin. Rusinat vain puuttuvat.
Joka tapauksessa olosuhteet ovat tänä talvena liian suotuisat tämän reissuun väliinjättämiseksi. Tietääpähän sitten, mistä pojat puhuvat, kun ranskalaisista alpeista puhuvat. Kohteena 3 laaksoa, jossa Meribelin kylä (tai oikeastaan oranssinvärinen matkanjärjestäjä) tarjoaa majoitteen. Huomenna aamusta on lähteminen ja aikaraamiksi asettuu kaksi viikkoa. Pohjia vuorilta löytyy reilu metri ja huomiseksi on luvattu tuoretta. Ei ole siis suhteetonta toivoa, että hyviäkin lumia sattuisi kohdalle.
Aikaisemmalla alppiuralla on tullut vierailtua vain Saksan, Itävallan ja Sveitsin puolella. Hyppäys on iso, mutta ei mahdoton. Jokaisessa keskuksessa on omansa, eikä maata voi suoraan lähteä tuomitsemaan, mutta olisi kiva vähän vertailla kokemuksia maiden välisistä eroista ja niihin liittyvistä stereotypioista.