Uusin Slammer kertoi suomalaisesta rakennelmasta nimeltä Powderlove. Kyseessä on laskijoille suunnattu sosiaalinen verkko, missä sosiaalisena elementtinä on yksittäinen laskupäivä. Tavallaan samantyyppinen viritys kuin Facebookissa jylläävä Snowbook.
Powderlove tarjoaa käyttäjilleen mahdollisuuden pitää kirjaa kauden laskupäivistä ja -paikoista sekä -seurasta. Laskupäivään voi myös liittää kuvia ja luokitella minkätyyppisestä laskupäivästä oli kysymys. Palvelun jännimmät ominaisuudet kietoutuvat päivälle annettujen luokitusten ympärille.
Laskupäivien luokitusten mukaan muodostetaan laskijan profiili, joka näin siis kertoo millaista laskua kyseinen kaveri on tällä kaudella hiihdellyt. Erittäin hyvä tarkistus omien kuvitelmien ja realiteetin välille. Samaisista tiedoista saadaan myös vimpautettua laskupaikkoille profiili, joka puolestaan kertoo millaista laskua palvelun käyttäjät kussakin paikassa laskevat. Mielenkiintoinen vimpautus.
Palvelu tuntuu toimivan ihan mukavasti. Laskupäivien lisääminen onnistuu vaivatta, suunnitelmien tekeminen samoin. Kuvat laskupäiviin pitää ikävä kyllä lisätä erikseen, eikä niitä voi linkittää muista palveluista. Henkilökohtaisesti luonnollisesti arvostaisin, jos Powderlove poimisi kyseisen päivän kuvat suoraan Flickristä, kuten esimerkiksi Dopplr tekee. Voisihan tuohon vielä jonkinlaisen filtteritägin kehittää, jos oikein haluaa hifistellä.
Kuten kaikissa sosiaalisissa palveluissa, homma on hyvin pitkälle kiinni siitä, löytävätkö kaverit palvelun ja saadaanko verkko näin toimimaan ja sitä kautta palvelun mahdolliset edut itselle käyttöön. Voisin kuvitella, että kaikille, jotka pitävät kirjaa laskupäivistään, Powderlove saattaa helpostikin tuoda pientä lisävivahdetta tuohon dokumentointiin.
Eurooppalaisen lautailujulkaisun, OnBoardin, vuosittainen valokuvaspektaakkeli, Photo Annual, tipahti postiluukusta. Poikkeuksellisesti en ehtinyt sitä edes vielä odottaa, mutta kylläpä tuli kreivin aikaan. Varovasti aukeama kerrallaan kuin teinipoika ensimmäisen aikuisten kuvakirjan ääressä selailin mantereen merkittävimpien lautailukuvaajien viime talven aikaansaannoksia.
Kuvista näkyy mielestäni ainakin yksi selvä trendi: tietynlaisen brändituputtamisen väheneminen. Vaikka loppujen lopuksi sekä kuvaajan että kuvatun laskijan leipä tulee lauta- tai vaatevalmistajan markkinointibudjetista, asia tuodaan aikaisempaa hienovaraisemmin ilmi. Pääpaino on kuvalla, laskemisella ja fiiliksen taltioinnilla, eikä itsearvoisesti laudan grafiikoiden tai takin kuosin oikealla valottamisella.
Erityisesti tuota ajatusta alleviivasi mustavalko-otokset sekä omaksi artikkelikseen irroitettu Matt Georgesin Silhouettes-osuus, jossa laskijat olivat pitkälti mustia läiskiä ja kuvat erittäin tunnelmallisia. Valon ja varjon leikkiä parhaimmillaan. Pidin kovasti ja aion pistää tiukasti korvan taakse ensi talven otoksia ihmetellessäni.
Vaikka kuvatut laskijat ovat kovan luokan ammattilaisia ja erilaisilla kilpa-areenoilla pyörittelevät tuplakorkkeja ja tonnisia bonuksilla kummemmin hikeä vuodattamatta, on kuviin päässeissä tempuissa paljon rauhallisempia vetoja. Erityisesti silmään pistävät aina (bäkki-)sataset, joihin saadaan vangittua tyyliä merkittävästi enemmän kuin linnan juhlissa, ja olipa tämän julkaisun sivuille päässyt jopa neljä (4) kappaletta legendaarista Ollieta. No grab, no bullshit.
Jutun inspiroimana kävin oman viime talven kuvakansioni läpi. Sekaan mahtuu kaikenlaista, eikä taso luonnollisestikaan ole yllämainitun julkaisun portfolion veroinen. Siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - oli mielenkiintoista valita omasta mielestäni kelvollisin otos siitä joukosta. Päädyin ystävieni avustuksella (kiitos osallistuneille) samaiseen mustavalkoteemaan, jota isot pojatkin käyttivät. Ruka, Saarua I, marraskuu 2008.
Nyt se sitten on täällä. Jokavuotinen odotus helpottaa hetkeksi ja jopa Helsingin keskustassa saadaan lisävaloa vaaleasta heijastavasta pinnasta. Helpottaa todellakin. Taitaa termisen talven määritelmä tänä vuonna olla täytetty tämän viikon pakkasilla.
Viikonloppuna on villi tavoite laskea lähimäissä. Vihti ja Serena ainakin olivat jo auki, mutta mikä on tilanne ensi viikonloppuna. Serenassa on kolmosrinne auki ja lisää avataan "mahdollisimman pian". Vihdissä on 2 päärinnettä auki ja viikonlopuksi avataan "runsaasti lisää rinteitä/hissejä". Messilä on vielä kiinni, mutta aikovat avata huomenna torstaina kolmella rinteellä. Viikonlopun lisärinteistä ei ole arviota. Talmassa näyttää olevan kolme rinnettä ja parkki auki. Tänään on todettu "lisää rinteitä aukeaa lähipäivinä".
Eli onhan noita. Siitä vaan valitsemaan ja rinteeseen!
Ensimmäinen kosketus Ospreyn uuteen Kode-mallistoon tuli SkiExpo-messuilla sunnuntain viimeisinä minuutteina. Ensireaktio oli kutakuinkin: "Onpas viimeistelty reppu!" Aikaisemmat Ospreyn laskureput ovat mielestäni olleet kevyesti puutteellisia juurikin laskuolosuhteisiin; tarvittavat ominaisuudet vaikuttivat päälleteipatuilta.
Kode-mallitossa ei ole mitään päälleteipattua. Moni asia on loppuun asti mietittyä ja ratkaisut ovat yksinkertaisia ja toimivia. Kustakin pakkauskoosta (22, 30 ja 38 litraa) on kolme kantolaitekokoa eripituisille selille. Omaan varteeni (173 cm) sopi parhaiten M-kokoinen selkämys niin 22- kuin 30-litraisesta.
Kävin ihastelemassa reppua tarkemmin lähimmässä Partioaitassa. Ulkoisesti repuissa merkittävin ero on pääosastoon pääsy. 22-litraiseen mennään tutusti päältä sisään, kun taas 30-litraisessa aukeaa selkämys. Kummassakin on pelastusvehkeille oma lokero, goggleille oma tasku, CamelBakille oma paikkansa ja letku viedään viilekkeen sisässä. Lannevyössä on pari pienempää taskua ja laskuvehkeiden kiinnitys on keskenään identtinen.
Päädyin ikuisuusongelmaan nimeltä pakkauskoko. Onko 30 litraa niin paljon, että reppu hölskyy mennessä ja ottaa ajotuuleen pahasti kiinni? Mahtuuko 22-litraiseen mitään vai pitääkö kamera jättää rannalle? Hommahan on helppo testata. Visa vinkumaan, reput kotiin koepakattavaksi ja vähemmän miellyttävä versio takaisin kauppaan ja kortille hyvitys. 
Pakattavaksi tavaroiksi nappasin lapion ja sondin lisäksi, hanskat (mallia rock n' roll), toiset gogglet, lällärin, työkalun, pitkähihaisen paidan ja kamerasetin (Canon 30D, 70-200 f4, LowePro TLZ2), joista erityisesti viimeinen on aikamoinen vedenjakaja tilavuuden suhteen. Ja evääthän pitää saada myös mahtumaan.
Ensiksi kokeilin pakata mukaan vain kaikkein tarpeellisimman. Ylläolevasta setistä jäi pois kamera ja paita. 22-litrainen imaisi tavarat helposti ja kiristykset pitivät repun hyvin kasassa, eikä se hölskynyt selässä. 30-litrainen jäi auttamattoman tyhjäksi ja se tuntui myös selässä. Kantolaite toki myötäilee tekemisiä hyvin, mutta rutattu reppu aiheutti ikävän jälkiaallon nopeammissa liikkeissä. Piste 22-litraiselle.
Tämän jälkeen pakkasin kumpaankin koko setin. 22-litraiseen tämä aiheutti lievää ahtautta ja tavaroita piti asetella hieman tarkemmin. Loppujen lopuksi kaikki tavarat mahtuivat sulavasti, eikä reppu vaikuttanut ahdetulta etenkään selässä. 30-litrainen sovitti tavarat luonnollisesti sujuvammin sisuksiinsa ja tilaa jäi vielä ylikin. Reppu muuttui selässä tukevaksi ja miellyttäväksi. Etu 30-litraiselle, mutta 22-litraineen ei myöskään sakannut.
Laudan sai kumpaankin reppuun kummallakin täyttöasteella kiinnitettyä nopeasti ja vaivattomasti. Kiinnitysmekanismi on oikeasti kätevä ja tehty juurikin laudan kiinnittämistä varten. Suksille on omat kuvionsa A-malliseen kannatteluun, mikä näyttää myös toimivalta.
Päätin kokeiluni jälkeen palauttaa 30-litraisen, koska 22-litrainen riittää tarpeeseeni. Mieluummin just ja just kuin, että pitää miettiä, miksi rakkine ei pysy selässä. Ainakin itselläni näin. Jos pidät yleensä mukana esimerkkisettiäni enemmän tavaraa on 30-litrainen varmasti parempi ratkaisu.